| Tämä sivu on siirretty tänne arkistoon Helsingin kotihakemistostani (www.helsinki.fi/~jolaakso/). Sitä ei enää päivitetä. Sisäiset linkit Helsingin sivuille eivät enää toimi. Osoitteeni on muuttunut:johanna.laakso@univie.ac.at. This is an archive version of a page originally stored in my Helsinki directory (www.helsinki.fi/~jolaakso/). It will no longer be updated. Internal links to Helsinki web pages may not function any more. Note my new address:johanna.laakso@univie.ac.at |
Täydennyksiä: Knut Bergsland (1914-1998) (kiitos, Trond!)
- Kuuluisa norjalainen fennougristi ja eskimologi Knut Bergsland oli kerran vanhana miehenä vierailulla Tromssassa. Pohjolan Pariisina tunnetussa turistikaupungissa ei ollut vapaita hotellihuoneita, mutta Bergslandille tämä ei ollut ongelma, hän tarjoutui nukkumaan SAS-hotellin saunassa. Aamulla hän heräsi siihen, että kiuas syttyi ajastimella, niin, että lämpö nousi, lievästi sanottuna liian korkeaksi nukkumista varten. Hotellin henkilökunta oli jo tarpeeksi nolona huonepulan takia, ja pyysi Bergslandilta kauheasti anteeksi. – Ei se mitään, vastasi vanha professori, tämä oli vain pieni esimaku siitä mitä kohta odottaa minua.
- Knut Bergsland piti 70-luvulla Oslon yliopiston yleisen lingvistiikan opiskelijoille pakollisen ei-indoeurooppalaisen kielen rakenteen kurssin. Opiskelijoille annettiin ensimmäisellä tunnilla J. Szinnyein (suomenkielinen) “Unkarin kielioppi”. Opiskelijat protestoivat, suomi oli heille yhtä tuntematon kieli kuin unkari. Bergsland ei nähnyt mitään syytä ottaa protestia huomioon: Ensinnäkin kielioppi oli hyvä, ja se tarjosi opiskelijoille samalla mahdollisuuden tutustua suomen kieleen!
Muutamia Gábor Bereczkin keräämiä kaskuja
Tarinat on julkaistu Bereczkin muistelmateoksen A Névától az Urálig (Szombathely 1994) liitteenä. Suom. JL
József Budenz (1836–1892)
Budenz aloitti unkarin opiskelun vasta aikuisena, oppikin kielen jokseenkin täydellisesti mutta ei päässyt eroon vahvasta saksalaisesta korostuksestaan. Kerran kielentutkijaseurassa tuli puheeksi, että unkarin kielessä on vain yksi liudentuneella t:llä (ty) alkava sana, tyúk [‘kana’], jolloin Budenz hämmästellen puuttui puheeseen: – Entäpä tyufa [gyufa, ‘tulitikku’]?*
Unkarin Akatemian istunnossa Budenz vaati kiivaasti, että unkarin kielen kirjoitustavan olisi oltava foneettinen, sanat pitäisi kirjoittaa niin kuin ne lausutaan. Tuolloin Akatemian sihteeri János Arany, Budenzin tunnettuun saksalaiskorosteiseen ääntämykseen viitaten, totesi hiljaa:
– Niin niin, kyllä minä siinä jotenkin toimeen tulisin, mutta mitenkä te?
J. K. Qvigstad (1853–1957)
Norjalaiselle lappologille Qvigstadille suotiin harvinaisen pitkä elämä. Vuonna 1953, hänen sadatta syntymäpäiväänsä juhlittaessa, Paavo Ravila esitti suomalaisten tervehdyksen ja kutsun vierailla Suomessa. Myöhemmin, vapaammin keskusteltaessa, Ravila kysyi Qvigstadilta, noudattaisiko tämä saamaansa kutsua. Tämä vastasi kieltävästi – hänen kaikki suomalaiset ystävänsä olivat jo kuolleet.
– Ja kuka oli teidän paras ystävänne Suomessa? Ravila kysyi.
– Ahlqvist, vastasi Qvigstad.
(August Ahlqvist oli kuollut 1889.)
Heikki Paasonen (1865–1932)
Paasonen oleskeli vuosisadan vaihteessa pitkään mordvalaisissa ja keräsi sieltä valtavan kieliaineiston. Elintavoiltaan tarkkana miehenä hän Mordvan maalla aloitti päivänsä perusteellisella aamuvoimistelulla, kuten kotonaankin. Paasosen mordvalainen isäntä, tavallinen talonpoika, katseli tarkkaavaisesti vieraansa harjoituksia ja lausui:
– Kuulkaas, olen minä eläessäni monenlaisia uskontoja nähnyt, mutta en vielä ikinä näin rankkaa kuin teidän.
Yrjö Wichmann (1868–1932)
Suomalaisella kielentutkijalla Yrjö Wichmannilla oli hyvät suhteet Unkariin. Kerran, vuosisadan alussa, hänet Unkarin-matkallaan kutsuttiin vierailulle kansatieteilija Antal Hermannin luokse. Aterialla oli auttelemassa isännän tytär Júlia, joka tarjoili kahvia. Wichmann näytti aina sormellaan tytölle, mihin asti oli kuppi täytettävä, ja tyttö täytti tarkalleen sitä myöten. Silloin vanhapoika Wichmann mietti mielessään: – Tämä tyttö on niin kuuliainen, että se minun pitää ottaa.
Näin hän tekikin. Tytöstä tuli Julie Wichmann, joka seurasi miestään monilla keruumatkoilla ja sai itsekin nimeä suomalais-ugrilaisen kansatieteen piirissä.
Artturi Kannisto (1874–1943)
Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professorina Kannisto opetti myös unkarin kielihistoriaa. Suomessahan tunnetusti unkarin s, sz, z ja zs -sibilantteja vastaa yksi ainoa s. Kannisto selittikin oppilailleen, aivan oikein tarkoituksin mutta suomalaisittain ääntäen, asian suunnilleen näin:
– Suomen s:n asemesta unkarissa on s, s, s ja s.
Zoltán Gombocz (1877–1935)
Gombocz oli monen kielen tuntija, sekä fennougristiikkaan että turkologiaan ja indoeuropeistiikkaankin perehtynyt tutkija. Vanhoilla päivillään hän joutui tietynlaisen skeptismin valtaan. Kerran muuan opiskelijaneitonen kysyi häneltä:
– Herra professori, mistä kielestä tämä sana on peräisin?
Gombocz pyysi kysyjää ensiksi istuutumaan ja aloitti omankin vastauksensa kysymyksellä:
– Mistä kielestä neidille saisi olla?
Ödön Beke (1883–1964)
Budapestin yliopiston unkarin kielen professori Beke oli kuuluisa säästäväisyydestään ja johdonmukaisuudestaan. Vuonna 1949 hän yhdessä György Lakón ja erään kuuluisan laulajan kanssa matkusti Helsinkiin Uuden Kalevalan ilmestymisen 100-vuotisjuhliin. Koska tuolloin oli lentovuoroja Helsinkiin vain Prahasta, Budapestista oli ensin matkustettava sinne, yövyttävä Prahassa ja jatkettava matkaa seuraavana päivänä.
Prahalaisessa hotellissa unkarilaisille vieraille tarjottiin yhden hengen kylpyhuoneellista huonetta ja toista, kahden hengen, ilman mukavuuksia. Beke valitsi kylpyhuoneellisen. Aamulla lähtöä tehtäessä Bekelle annettiinkin paljon suolaisempi lasku, jolloin hän närkästyneenä kysyi selitystä.
– Herralla oli myös kylpyhuone, siksi on maksettava enemmän.
– Niin, mutta en minä käynyt kylvyssä, Beke vastasi.
Kiista jatkui, kunnes Beke hihkaisi unkarilaisille matkatovereilleen: – Odottakaa, tulen kohta!
Beke palasi huoneeseensa, otti kylvyn ja maksoi sitten sanaakaan sanomatta laskunsa.
Lauri Kettunen (1885–1963)
Itämerensuomalaisten kielten maineikas tutkija Lauri Kettunen asui Unkarissa oleskellessaan Budapestin Eötvös Kollégiumissa. Kotona hän oli tottunut ottamaan aurinkoa vaatteitta luonnon helmassa. Asuntolassaan hän saattoi käyttää tähän tarkoitukseen vain huoneensa parveketta. Kohta soitettiinkin läheisestä nunnaluostarista asuntolan johdolle ja pyydettiin poistamaan outo rietastelija asuntolasta.
István Csekey (1889–1963)
Maineikas kansainvälisen oikeuden ja kulttuurihistorian tutkija, professori Csekey, toimi 1920-luvulla pitkään Tarton yliopiston opettajana. Vuonna 1932 hänet kutsuttiin taas Viroon yliopiston 300-vuotisjuhliin. Csekey saapui juhlien alkajaisiin Kustaa Aadolfin patsaalle perinteisessä unkarilaisessa juhla-asussa (díszmagyar), saappaineen, kurjensulkineen ja miekkoineen päivineen, ja sai suunnattomat aplodit: kaikki olivat varmoja, että tässä olisi Ruotsin kruununprinssi, joka hänkin kuului juhlan kutsuvieraisiin. Kun prinssi sitten kohta Csekeyn jälkeen ilmestyi tavallisessa harmaassa puvussa, eivät järjestäjät ponnistuksistaan huolimatta enää saaneet yleisöstä irtoamaan kovinkaan innokkaita suosionosoituksia.
A. I. Popov (1899–1973)
Polyhistori A. I. Popov oli hajamielinen mies. Elämänsä loppuvuosina hän oli ilmoittautunut esitelmöimään Joškar-Olassa järjestettävään suomalais-ugrilaiseen konferenssiin. Muutamia päiviä ennen konferenssin alkua saapui häneltä Leningradista konferenssin järjestäjille seuraavansisältöinen sähke:
– Pyydän, ilmoittakaa minulle esitelmäni otsikko, olen sen täysin unohtanut.
Paul Ariste (1905-1990)
Joskus 50-luvun jälkipuoliskolla Viron fennougristiikan merkkihahmolla Paul Aristella oli luonaan karjalainen vieras, jonka kanssa hän puhui venäjää. Kun emäntä tuli paikalle, Ariste sanoi hänelle jotain viroksi, mihin vieras: – Hyvänen aika, Paul Aleksandrovitš, Virossa on jo 17 vuotta ollut neuvostovalta ja te puhutte vieläkin viroa vaimonne kanssa!
Ariste ilmoitti oitis vieraalle, että aikoo pitää saman tavan kuolemaansa saakka.
József Györke (1906-1946)
Unkarilainen samojedologi Györke oli 30-luvulla monen vuoden ajan Tarton yliopiston unkarin lehtorina. Alkuaikoina hän ei vielä osannut viroa ja puhui vuokraemäntänsä kanssa saksaa. Györkelle tuottivat artikkelit vaikeuksia. Kerran emäntä huomautti kohteliaasti Herr Professorille, ettei pöytä ole saksaksi das Tisch vaan der Tisch. Kiivasluontoinen Györke jyrähti emännälleen: – Kun minä kerran sanon das Tisch, niin se on das Tisch!
K. E. Majtinskaja (1907-1989)
Unkarilainen Klára Majtinszki avioitui Neuvostoliittoon 1936, ja hänestä tuli Neuvostoliiton fennougristiikan johtohahmoja. Kohta Venäjälle saavuttuaan hän vieraili venäläisen miehensä kotikylässä. Teepöydässä anoppi, yksinkertainen maalaisvaimo, osoitti juomalasia ja kysyi häneltä:
– Miten tuota sanotaan sinun kielelläsi?
– Pohár, miniä vastasi. – Pohár? Eihän sitä ymmärrä kukaan. Mutta kun sanoo stakan, niin sehän on jokaiselle selvää.
Lauri Simonsuuri (1910–1964)
Budapestissa 1960 järjestetyn ensimmäisen kansainvälisen fennougristikongressin ohjelmaan kuului ulkomaisille osanottajille, joista suuri osa oli suomalaisia, retki Egeriin. Gyöngyösin keskustassa pidettiin pieni tauko, ja matkustajat menivät hetkeksi ulos raitille kävelemään. Keski-ikäinen emäntäihminen katseli uteliaana ulkomaalaisia, meni sitten jalkakäytävällä seisoskelevan suomalaisen folkloristin Simonsuuren luo ja kysyi:
– Keitä te olette?
– Suomalaisia, Simonsuuri vastasi.
– Jestas, nainen hämmästeli, – sittenhän me polveudumme teistä.
Erkki Itkonen (1913–1992)
Erkki Itkonen oli ensimmäinen tunnettu suomalainen kielentutkija, joka sodan jälkeen, 1952, vieraili Unkarissa. Hän kävi Balatonilla ja pääsi Hortobágyin pustallekin, missä hänellä oli saattajanaan Ferenc Fabricius-Kovács. Unkarilaisten sittemmin kovasti oudoksuma sinuttelumuoti puhkesi Suomessa vasta puolitoista vuosikymmentä myöhemmin, ja Itkonenkin teititteli 5-6 vuotta itseään nuorempaa kollegaansa. Oli ihana ilma, leivonen lauloi ja pusta oli juuri niin ääretön kuin Itkonen oli kotona kuvitellut. Tästä hän kovasti liikuttui ja ilmaisi liikutuksensa yhdellä ainoalla sanalla: – Sinutellaan!
Ulla Hauhia (1929–1991)
Joskus 70-luvulla Budapestin yliopiston unkarin kielihistorian laitos järjesti murteenkeruuretken Bukovinasta muuttaneiden székelyiden pariin. Mukana oli myös yliopiston suomen lehtori Ulla Hauhia. Kakasdissa erään talon pihalla hän joutui vilkkaaseen keskusteluun komean vanhan székely-miehen kanssa. Lehtorin kaunista unkarinkieltä kuullessaan ukko ilmeisesti päätteli, että suomalaiset olivat samanlainen vieraille maille ajautunut unkarilaissirpale kuin hekin, sillä hän hyvästeli keskustelukumppaninsa näin sanoen: – Hát akkor maradjanak meg magik es magyarokul, mint ahogy mü es megmaradtunk. (Pysykää sitten tekin unkarilaisina, niin kuin mekin olemme pysyneet.)
Paul Kokla (1929-)
Virolainen kielentutkija Kokla ja hänen vaimonsa olivat oppineet unkaria jo yliopiston penkillä. Saatuaan Tallinnasta asunnon he menivät sitä yhdessä katsomaan. Talonmiehelle oli jostain syystä maksettava juomarahaa, ja ettei asianomainen ymmärtäisi, nuoripari neuvotteli summan suuruudesta unkariksi. Myöhemmin he kuulivat toisilta talon asukkailta, mitä talonmies oli heistä sanonut:
– Näiden kanssa on pidettävä varansa, ne ovat epäilyttäviä ihmisiä. Minä osaan monta kieltä, puhun saksaa, venäjää, latviaa, liettuaa jne., mutta nämä puhuvat semmoista kieltä, jota ei ole olemassakaan.
Wolfgang Veenker (1940–1996)
Viron neuvostovallan viimeisinä vuosina professori Veenker kerran matkusti Helsingistä laivalla Tallinnaan. Rajavartijat ja tullimiehet olivat tietenkin venäläisiä, ja professori puhui heidän kanssaan venäjää. Yksi tullimiehistä kysyi: – Sanokaapa, puhuvatko kaikki Hampurin professorit venäjää?
– Oi ei, Veenker vastasi, – vain edistykselliset.
Yleisön pyynnöistä huolimatta tätä sivua saatetaan vastedeskin kartuttaa myös suomalaisemmilla kontribuutioilla. Palautettakin otetaan vastaan.
Johanna.Laakso@Helsinki.FI